Wigwamin kolme ensimmäistä albumia vuosilta 1969-71 ovat remasterointeina asiallista työtä. Kehnosta alapäästä kärsinyt Fairyport on parantunut urakassa eniten - alunperin sen bassorumpu oli miltei piilossa. Nyt Losing Hold, yksi maailman hurjimmista progebiiseistä, todella potkii.
Koska tätä suomalaisen populaarimusiikin hienointa ja merkittävintä yhtyettä on tullut kehuttua Karjalaisen palstoilla aivan liikaa, kaivellaanpa vaihteeksi esiin vanhan Wigwamin huonoimpia puolia.
Joukkuehengen puuttuminen. Esimerkkinä Pekka Pohjolan basso-osuudet, jotka palvelivat kappaleita useammin nuoren basistin omaa egoa. The Band -sovituksissa Pohjolan ja urkuri Jukka Gustavsonin näkemys petti raskaimmin; niitä ei kuulla näillä levyillä.
Kyvyttömyys luoda - Beingiä lukuunottamatta - lp-mitan kantavia, ehjiä äänitekokonaisuuksia.
Tekstimaailmojen efemeraalisuus, jonka ansiosta esimerkiksi maan suurimman päivälehden musiikkikriitikko voi vakavissaan väittää, että ideologioita ja uskontoja kritisoiva Being on vasemmistolainen teemalevy.