Jukka Gustavson answers the questions that were sent to him by Nuclear Netclub visitors in October 2003. The answers to the first and third question in English are free translations by Mikko Meriläinen.
- Kyllä materiaalia on, ja mä sain tuossa nyt kohdeapurahasta Valtion säveltaidetoimikunnalta kaksi tuhatta euroa sitä varten. Ja Lusesilta olen saanut työskentelytuen, tuhat euroa. Mulla on nyt kolme tuhatta euroa kasassa budjettia. Vähän täytyisi lisää vielä saada, yritän Lusesilta sitä loppua. Itse matskua on kahtakin levyä varten: Organ Fusion Bandille, ja sitten Hot Toe -projektin matsku on suht valmiina. Vainikan Harri on itse tarjoutunut tuottamaan Hot Toe -levyä. [Tapio] Korjus oli kiinnostunut julkaisemaan.
Uusi levysi on erittäin upea! Onko nykyinen ja tuleva linjasi tuo blues/jazz ja vähän progemaustetta sekaan vai olisiko tulossa "radikaalimpaa" soundin hakua nyky electro/ambient-jazz suuntaan?
- Kyllä ainakin sävellyksellisesti radikaalimpaa, tai sanotaanko taiteellisempaa. Tämä seuraava mitä mä olen ajatellut Organ Fusion Bandin levyksi ei olisi ehkä jazzlevyksi luokiteltava. En osaa sanoa mitä se on, saa sitten ihmiset määritellä. Mutta se ei ole ainakaan jazzlevy. Ihan hyviä ajatuksia, electro/ambient-jazz...
Miksi olet päättänyt laulaa niin vähän uudemmilla levyillä?
- Ainakin Organ Fusion Bandin levy on niin jazzlevy, etteipä siihen nyt paljon enempää laulua sopisi. Musta se on aika sopivassa määrin sen levyn suhteen. Jos tämä Hot Toe -proggis saataisiin tehtyä, niin siinä olisi sitten paljon enemmän laulua. Täytyy ajatella sitä levyn tyylikokonaisuuttakin, että mitkä sopii yhteen. Mä en ole mikään jazzlaulaja, joten johonkin jazzlevylle ei niin paljon mun laulamaani voi sopia. Mutta tietenkin jos tekisi ihan puhtaasti jonkun blueslevyn, niin silloin voisi olla laulubiisejä vaikka joka biisi. Se on ihan asiayhteydestä, tyyliseikoista kysymys, mun mielestä.
Mitä on Fraktaali symmetria ja miten se liittyy samannimiseen biisiin?
- Fraktaali on epämuoto, epäsymmetrinen muoto. Yksi tunnetuin kuvio, joka on fraktaali, on intialainen Kashmir-kuvio. Luonnossahan on valtavasti epäsymmetriaa. Kun katsoo jotain meren rantaviivaa, niin se menee hyvin epäsymmetrisesti. Tai puiden latvat rannalla. Luonto on täynnä fraktaalisia, epäsymmetrisiä muotoja, mutta ihmisillä on kuitenkin symmetriataju vahva. Esimerkiksi musiikissa intuitio rakentaa symmetrisiä rakenteita: nelitahtisia, kahdeksantahtisia, kuusitoistatahtisia kokonaisuuksia. Rakenteita syntyy väkisin. Vaikka kappaleessa Fraktaali symmetria paljon menee kuusijakoisena tai kolmijakoisena tai yhdeksänjakoisena, niin kuitenkin ne muodostaa aina symmetrioita, kun niistä tulee joku tasalukuinen kokonaisrakenne. Siinä sävellyksessä on tämmöistä ajattelua.
- Itseoppinut nyt on varmaan se merkittävin osa koulutusta, mutta kävinhän mä klassisia pianotunteja kahdeksan vuotta oppikouluaikana Porvoossa. Porvoon musiikkiopistossa oli hyvä pianonsoitonopettaja, Sara Gyllenberg, hyvin hieno aristokraattinen pianisti, klassisen hengen perinteen vaalija. Mutta kyllä Beatles ja blues niin vei miehen. Sitten kun alkoi vielä omia ekoja sävellyksiä pikkuisen jo tulemaan, niin ne vei niin kokosieluisesti mukaansa, että klassisen pianon opiskelu jäi vähän kituuttavaksi ja hankalaksi ja hämmentäväksi. Kun menee pianotunneille, eikä ole valmistautunut, ja opettaja masentuu ja loukkaantuu siitä, että "miksi sinä tulet tänne tunneille, etkä ole ollenkaan valmistautunut näihin kappaleisiisi!?" Mutta kyllä niitäkin oli joitakin hienoja taiteellisia kokemuksia. Just kevätnäytöksiä, missä soitettiin konsertissa, musiikkiopiston opiskelijat. Niihin sitten valmistautui hyvin. Hän [Gyllenberg] sitten huomasi, että mä olen vähän ehkä modernimpaan musiikkiin otollinen, niin hän soitatti mulla tämmöistä impressionistista suomalaista - Erkki Melartinin pianokappaleita esimerkiksi - jossain kevätjuhlassa. Kyllä ne oli ihan hienoja taiteellisia kokemuksia soittaa, ja sitten varsinaiset musiikkiopiston tutkinnot, mihin kuului soittaa Bachia ja Mozartia; kun niitä oli pakko treenata ainakin tutkintoon, niin kyllä niistä jäi arvostus, esimerkiksi Bachia kohtaan valtava arvostus. Mutta se on niin vaikeata musaa, että se vaatii kyllä sitten koko miehen. Jos rupeaa sellaista soittamaan oikein tosissaan, niin eipä siinä oikein muuta soitetakaan. Tuli vähän semmoinen ajatus, että se on niin kaikenomistavaa sitten. Muuten se oli lähinnä - ei ollut mitään popjazzopistoa vielä 60-luvulla - levyjä kuuntelemalla ja jotain ihailemalla, jonkun soittoa. Siitä sai jotakin omaan soittoonsa, kun yritti niitä opetella. Ja sitten tietenkin oli kunnianhimo yrittää omaa tyyliä kehitellä, omia riffejä ja systeemejä. Tuommoisessa bändi-workshopissa sitten niitä sovelletaan ja kehitellään pidemmälle.
Soitatko muita instrumentteja koskettimien ohella?
- Vähän tuommoisia lyömäsoittimia mulla on aina tanssikurssien säestyksenä. Myöskin näissä meidän performanssiesityksissä olen käyttänyt joskus jotain lyömäsoittimia. [Jukka on tehnyt jo parinkymmenen vuoden ajan musiikkia vaimonsa Leenan tanssiteoksiin.]
Kuinka paljon treenasit urkujensoittoa urasi alkuaikoina ja kuinka paljon treenaat nykyisin? Ja miten: luritteletko asteikkoja/sormiharjoituksia?
- No kyllähän niitä täytyisi aina vähän luritella. En mä niin muista, paljonko treenasin silloin alkuaikoina. Treenattiin jotain kappaleita, joita ei osannut. Vaikeita kappaleita piti harjoitella. Ja nykyään sitten tulee improvisoitua kotona, ja siinä samassa otetaan ikään kuin se tuntuma soittimeen. Joku pari tuntia jos kotona soittaa, niin silloin tuntee, että on ikään kuin saanut tietyn soittovalmiuden. Voi keikalle lähteä.
Millaisen soitin- ja oheislaitearsenaalin omaat tätä nykyä?
- Soittimia tuli myytyä silloin [aikoinaan] ja ostettua sitten Korg Wavestation, polyfoninen syntetisaattori. Semmoinen mulla on. Ja Peaveyn vahvistin, 70-wattinen. Sitten sain apurahan -99 Hammondien ostoon. Eli mulla on Hammond A-100 -mallia oleva vuonna -66 valmistettu urku. Siinäpä ne. Ja piano on sitten täällä kotona.
- Niin kuin käsityöläisammatissakin, se että on jotakin konkreettista, se teos siinä, jotain käsinkosketeltavaa, niin sen aina kokee niin sellaisena ihmeellisenä työn tuloksena. Mä en ole hirveästi enää kiertue-elämästä, hotellielämästä, kiinnostunut. Tuntuu, että siitä on aika lailla sivuun ajautunutkin. No, nyt tämä ihan yllätti, että päästiin Jazzliiton kiertueelle kevään kiertuebändien joukkoon. Aina voi sanoa, että levyt on kohokohtia. Aina kun on saanut omaa työtänsä talletettua ja julkaisua. Vaikka ne on monet ollut omakustanteita. Kaikissa on aina ollut sillä lailla, että vaikka on ollut jotain pientä apurahaa ja on yritetty sen mukaan tehdä pienimuotoista, low-budget, niin se on aina mennyt yli sen, mitä apurahoja on ollut. Aina on joutunut maksamaan itse. Artisti maksaa kaiken. Kukaan ei anna rahaa siitä, että menee yli budjetin, taiteellisista syistä. Ei taatusti ole tuhlailtu eikä laiskoteltu. Se on kyllä todella perusteltua, mitä on yli budjetin mennyt.
[Jukka muisteli myös viime vuosien hienoja keikkoja Zekoston, Hot Toen, Gnomuksen ja muiden kokoonpanojen kanssa:]
- Saariselän jutut on myös ollut kohokohtia, Tunturiblues Raittisen Eeron kanssa, ja viimeksi soitimme Silvennoisen Heikin kanssa, hyviä biisejä. Viime kesänä oli hieno kokemus Jämsessionissa Jämsässä. Losangelesilainen blueskriitikko-kirjoittaja-muusikko-opettaja Keith Wyatt soitti Putkisen Ykän bändin kanssa, jossa mä olin Hammondissa. Käytti nimeä George Plummer And His Carpenters [naurua]. Oli aikamoista juhlaa, kun kaksi kitaristia soittaa. Mahtavia sooloja. Se oli bluesia. Soitettiin Freddie Kingin lauluja, hänen ohjelmistoaan eri aikakausilta. Yksi ehkä suurimpia kokemuksia oli muutama vuosi sitten Tunturibluesissa, kun sain esittää joitakin lauluja Kallio Hornsien kanssa. Peräti kuusimiehinen Kallio Horns oli siellä taustalla. Soitettiin B.B. Kingin Sweet Little Angelia, Nightlife, Stevie Wonderin Superstition. Toimi kyllä niin komeasti, että vieläkin tulee ihan hihku olo, kun muistaa. Tuli semmoinen tunne, että kun sieltä rupesi blosarit puhaltamaan, niin nousi niin kuin, levitoi tuolilta! Se oli niin komea efekti, kun ei ollut soittanut tuollaista aikaisemmin puhallinyhtyeen kera.
Kuinka paljon kukin soololevyistäsi on suunnilleen myynyt? Mikä on ollut menestynein, mikä myynyt vähiten?
- Kyllä nämä yleensä on myynyt vain jonkun viisi sataa kappaletta, mutta Jaloa ylpeyttä -levy, samalla kun se vinyylinä silloin myi yli tuhat kappaletta, niin yllättäen sitä cd:näkin on kai myyty yli tuhat kappaletta. Se on ehkä ollut se myydyin niistä. Tätä viimeisintä Between Fire And Icea on kyllä myyty vähän enemmän kuin aikaisempia muita soololevyjä. Korjus ainakin oli sitä mieltä, että kyllä siinä päästään ehkä melkein tuhanteen kappaleeseen - vielä kun meillä on tuo rundi ja me yritetään sielläkin myydä niitä levyjä. Otetaan levylaatikko mukaan, että jos joku haluaa ostaa.
Mistä soololevystäsi olet vähiten ylpeä?
- On etuoikeus, että olen yleensä saanut tehdä niitä. Toden toistoa oli kuitenkin turhauttavin tehdä äänittämiseen ja miksaukseen liittyvistä ongelmista johtuen.
Onko ollut puhetta milloin Valon Vuoksi julkaistaisiin cd-muodossa?
- Ei ole. Warner ei ole ottanut yhteyttä.
Nauhoititte Sahti-kokoonpanon kanssa kantanauhan Yleisradiolle joskus 70-luvulla. Onko mitenkään mahdollista, että äänite julkaistaisiin cd:nä?
- Sitä matskua on yritetty julkaista. Esimerkiksi Rytmi-lehtikin olisi halunnut sen julkaista jonain bonuslevynä, mutta Yle ei niitä anna. Kun ne on niiden kantanauhoja, ne ei anna mihinkään kaupalliseen käyttöön. Ja jos antaa, niin sitten niistä pitää vissiin maksaa ihan hirveästi.
Tulkitset yleensä tekemäsi kappaleet itse, silloin kun niissä laulua on. Sahdin Säikkyvä-kappale on kuitenkin tästä poikkeus. Onko siihen mitään erityistä syytä?
- Juu, se ei ole minun kappaleeni! Se on Pekka Nylundin sävellys Aila Meriluodon tekstiin. Pekka laulaa sen sitten. Kyllä näissä bändeissä on aina ollut se periaate, että Jim lauloi omat biisinsä, ja Sahti-bändissäkin Pekka Hedkrok lauloi omat laulunsa ja Vando Suvanto lauloi omat laulunsa. Nylundilla oli ohjelmistossa yksi toinenkin sävellys, mutta se oli instrumentaalisävellys. Siinä ei ollut laulua.
Mitä muuta teit kahdeksankymmentäluvulla kuin sävelsit musiikit pariin tanssiesitykseen, ja eikö todellakaan löytynyt ketään joka olisi levyjäsi kustantanut?
- Ei todella. Silloin oli semmoinen hankala ilmapiiri. Ainakin mä koin, että jouduin aivan marginaalistakin ulos. Mutta onneksi sitten oli tämä työsarka, joka toisaalta kehitti säveltäjänä valtavasti - ehkä enemmän kuin mitä tuommoinen perinteinen bändikuvio. Siinä joutuu avartamaan itseänsä, tekemään musiikkia ilman rytmisektiota ja enemmän ikään kuin klassisen säveltämisen tai nykymusiikin äänimaailmaa. Se oli minulle kuitenkin onni onnettomuudessa.
Why not release such recordings as Eriääri and Syvyyden Pinnalla [1980s dance productions]?
- It would be nice, if Syvyyden Pinnalla could be released some time in the future. All the recordings have been made in the studio. It is still on a reel tape. I have thought I could maybe transfer it to cd at my own expense, and then ask around, if for example [Tapio] Korjus became so interested he would release it. I myself like those compositions. Beautiful, underwater themes. About eight tracks, so that makes an hour-long work.
1990-luvun levyillä taisi olla joitain teemoja, mitä oli käytetty tanssiteoksissa?
- Bluesion-levyllä ainakin on joitakin. Sitä italiankielistä tekstiä käytettiin Paikallaan poissa -teoksessa. Ja jotain hiekkaa ja pikkukiviä, kun pudotettiin veteen ja niitä manipuloitiin efekteillä, hiekkaa ja kivien putoamisia. Käytettiin harmonizer-laitetta näitten käsittelyssä.
Bluesion-levysi teema lienee nimensä mukaisesti bluesin risteyttäminen eri elementtien kanssa. Kertoisitko hieman lisää tästä?
- Ajatus tuli siitä, että tämä sama blues, surumielinen raskas kokeminen erilaisista asioista, on läsnä monessa musiikissa. Surumielisiä oopperoiden aarioita taikka jotain surumielisiä chansoneja tai muita laulelmia, lauluja. Kansanmusiikissa on surumielisyyttä. Se sama blueshan siellä on... Tuli semmoinen leikkimielinen fantasia, että ikään kuin nyt sitten tässä perustamassa tällaista kansainvälistä pan-blusistista yhdistystä [naurua]. Kaikessa soi blues! Kun sen vaan kuulee, niin kaikessa on se blues. Ja näin ollen voi sitten yhdistellä asioita - bluesion: blues fusion. Ihan eri genren musiikissa kuitenkin löytyy se sama surumielisyys ja tuskan ja sorretun ihmisen ilmaisu. Oopperoistakin voi löytyä semmoisia kohtauksia ja aarioita. Ja sen takia Bluesionilla on semmoinen klassistyyppinen sävellys. Palokärkikin laulaa bluesia siinä. Tuli semmoinen ajatus, että luontoa kun ihminen uhkaa, eläimiä kun häviää sukupuuttoon ja luonnonsuojelijat yrittää varjella, suojella jotain valkoselkätikan pesimäaluetta, joka on aivan spesiaalialue, niin se palokärki siinä nyt edustaa vähän semmoista blueslaulajaa linnun hahmossa.
[Jukka muisteli myös 1992 Radiomafialle tehtyä Huomisen musiikin ystävät -proggista sekä Kallio-Kuninkalan marginaalimusiikifestivaaleille 1998 tekemäänsä sävellyskonserttia, josta osia päätyi myöhemmin Moments-levylle ja Leena-vaimon Avalanche-tanssiteokseen.]
Kuunteletko mitään nykymusaa, onko mikään uusi juttu kolahtanut oman musan ohella ?
- No ainahan sitä, jos ehtii vaan kuunnella. Aikanaan se oli niin elämäntapa, että kuunteli musaa päivittäin. Nykyään on aikapulaa. Tässä on iso pino levyjä odottamassa, että milloin ehtisi ne kuunnella. Mutta ainahan niitä hienoja elämyksiä on tullut. Jos nyt yhden esimerkiksi mainitsee viime vuosilta... tai se on jo vanhempi levy tämä Van Morrisonin ja Chieftains-nimisen irlantilaisperinneyhtyeen Irish Heartbeat. Se on ollut valtava elämys.
- I was baptized 1979 together with my wife, and I am still a Jehova's witness. Since 1990 I've been elder brother among the elder brothers in my congregation.
Millä tavoin uskonnollisuuteen liittyvä kokemus ja uskonnolliset elämykset vaikuttavat tapaasi tehdä musiikkia tänä päivänä?
- Mä olen jossakin haastattelussa tuonut sen esiin, että mä en nyt niin halua pitää sitä ihan ensimmäisenä työmateriaalina tässä taiteellisessa työssä. Ainahan se vaikuttaa ja on mukana, ja en koskaan tekisi mitään, mikä olisi oman uskonnollisen kokemukseni tai vakaumukseni vastaista, mutta mä yritän kuitenkin lähestyä tämmöisiä yleisinhimillisiä ja eettisiä ja moraalisia ja taiteellisia kysymyksiä vähän neutraalimmalla tavalla. Niillä ekoilla levyillä uskonto oli niin voimakkaasti innoituksena tai materiaalina, niin siitä tuli vähän sellainen tunne, että se jakaa ihmisten mielipiteet jyrkästi vain sen uskonnon takia. Tavallaan sitä haluaisi taiteilijana olla helpommin lähestyttävä sitten ja käsitellä semmoisia teemoja ja asioita, jotka helpommin loisi siltaa ihmisten välille.
Olisitko valmis/halukas tekemään rakkausjatsi-progea erilaisten uskontojen (esim. islamin, kristinuskon, juutalaisuuden ja hindulaisuuden) välisen ymmärryksen ja kommunikaation edistämiseksi?
- Siinä melkein ainoa mahdollisuus olisi se, että se on joku mun tuttu sitten, ystäväni. Joku ihminen, jonka kanssa voi ajatella tämmöisen asian. Mutta itse tämä tämmöinen ekumeeninen ajattelu, niin se ei minun uskonnossani ole niin hirveän tärkeällä sijalla. Kun on niin erilaiset näkemykset useista uskonnollisista kysymyksistä - suhtautuminen sotaan taikka joihinkin tällaisiin. Vaikka se sitten tehdään tämmöisen rakkausjatsin [naurua] idean puitteissa - se on tietysti hyvä asia, ei siinä ole mitään pahaa -, mutta sitten jos niissä uskonnoissa on kuitenkin hirveät ristiriidat joissain muissa ajatuksissa, niin ei se oikein musta tunnu niin fiksulta. Siinä olisi jotenkin sellaista vähän ulkokultaista... teennäistä jotenkin... Väkisin esitetään semmoista, mikä kulissien takana ei ole kuitenkaan niin harmonista niiden uskontojen välillä. Eli jos tekisin tämmöisen keikan, niin se olisi tämän ystäväni vuoksi, jota kunnioitan ja arvostan. En itse uskontojen yhdistämisen välillä, koska mä en siihen usko, että ne voi yhdistyä.
Minkälaisia ulottuvuuksia näet n. 30 vuotta sitten sävelletyssä Being-teoksessa nykyisin? Minkälaisia polkuja siitä on löydettävissä? Onko sen "sanoma" yhä ajankohtainen?
- Kyllä monelta osin varmaan on ajankohtainen. Samanlaisia oikeusmurhia tapahtuu maailmassa, mitä siinä Porvari-tekstissä. Kyllähän tämmöistä epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa ja riistoa on maailmassa vaikka kuinka paljon. Samanlaista uhkakuvaa saastumisesta, että saastuminen tuhoaa ihmiskunnan. Ja moraalinen rappio uhkaa yhteiskuntaa, ihmisten elämää. Kyllähän se on musta ihan ajankohtaista materiaalia sillä lailla.
Kannattaako mielestäsi musiikissa ottaa poliittisesti kantaa? Mikä olisi mielestäsi sovelias ja tyylikäs tapa ilmaista yhteiskunnallisia asioita musiikillisesti?
- Tuohon nyt ei oikein varmaan mitään sääntöjä voi sanoa. Se on niin yksilökohtaista ja tilannekohtaista, mihin asiaan jonkun on pakko ottaa kantaa, miten joku kokee sen. Minä ainakin tätä asiaa tutkin, ei mulla mitään valmista näkemystä ole. Itse en siis tietenkään Jehovan todistajana ota mitenkään osaa, poliittisesti en ota kantaa. Se on enemmän eettinen ja moraalinen näkökulma se mun tietty kansalaisvelvollisuus-asenne omantunnon mukaan. En halua sekaantua poliittisiin kiistoihin. Mutta tämä on asia jota tutkii jatkuvasti, että onko se soveliasta ja tyylikästä, ja missä määrin ja missä asiassa. En voi sanoa siitä mitään oikein ehdotonta kantaa, jonkun toisen kannalta. Se on jokaisen oma asia millä tavalla ottaa kantaa asioihin.
- Niin, miksikä sitä nyt sanoisi. Se on tämmöinen luonnonrakkaus, eri vuodenaikojen kokeminen luonnossa. Kun on maalla asunut, niin ehkä luonnossa kävely on sellainen lempiharrastus, voisi sanoa. Koska musiikintekeminen, se nyt on sekä harrastus että työ. Ehkä sitä ei kannata ihan harrastuksena pitää, koska kuitenkin toimeentulonkin kannalta on pakko yrittää tehdä sitä työtä. Mutta samanlaisella rakkaudella, harrastusinnolla kuin amatööri. Se ei ole niin leipääntynyttä se musiikintekeminen kuitenkaan minulla.
Onko lemmikkieläimiä? Entä autoa?
- Ei ole. Ei ajokorttiakaan.
Valokuvauksesta (kun omien levyjen kansiin olet kuvia näemmä räpsinyt): onko sitä paljonkin ja asiaan perehtyen tullut harrastettua?
- 70-luvulla tuli paljon kuvattua, ja 80-luvun alussakin. Silloin mulla oli omia semmoisia projekteja, jotka sitten toteutettiin osaksi Leenan soolotanssiteoksessa Väreilyä, Synesteettinen Synteesi. Siinä teoksessa mun diakuvia oli paljon taustalla mukana. Nyt viime vuosina en ole ehtinyt kyllä oikeastaan kuvailla, mutta paljonhan tuolla on matskua kaapissa, mitä silloin tuli otettua. Erilaisia väritunnelmia yritin löytää, ja eri vuodenaikoja, niiden tunnelmia. Abstraktimpia kuvia myöskin tutkailin, ja sitten ihan tuommoisia maisemia ja sitä luonnon estetiikkaa.
Levyjesi kansissa "ideointi" on usein kreditoitu sinulle. Mitenkä välität ideasi kansitaiteilijalle? Piirrät luonnoksen, kerrot millainen lopputuloksen tulee olla tai jotenkin muuten?
- Ainakin silloin Beingin kansimaalauksen yhteydessä mä olin oikein piirtänyt lyijykynällä luonnoksenkin. Auersalon Jore alkoi siitä tehdä, mutta tietenkin sitä sitten istutaan yhdessä ja tulee uusia ideoita vielä, ja ne on kirjoitettuna ylös ehkä tai ne muistaa sitten. Se on semmoista vuorovaikutusta, puhutaan ja tehdään työtä yhdessä. Ei mun nyt niin paljon ole luonnoksia tarvinnut piirrellä, että kyllä ne vaan selittämällä sitten.
Ei millään pahalla, mutta verrattuna esim. Fairyportin, Beingin tai Toden Toiston kansiin Organ Fusion Bandin levyn kansi on melko räikeä, ellei jopa mauton (vaikkakin värimaisema sopii värikkääseen musiikkiin). Kuis se nyt silleen?
- Se on budjettikysymys. Esimerkiksi tämä Moments-levyn kansi, siihen mulla ei ollut mitään sanomista. Martti Heikkinen tuotti tämmöistä suomalaisen jazzin Impala-sarjaa, ja siihen levyyn tuli sitten semmoiset kannet kuin siihen sarjaan kuuluvilla levyillä muillakin. Eikä voinut mitään lisäbudjettia anoa, että voisi tehdä erilaisen kannen. Tämä nyt on kuitenkin minun valitsema tämä Organ Fusion Band, mutta sekin on low budget -ehtojen sanelema juttu. Kun ei ollut rahaa kansiin, niin käytin tämmöistä julistetta, minkä Kanneltalon konserttia varten Kanneltalo oli teettänyt nuorilla graafikoilla - joka minusta oli valtavan hyvä, se keltainen. Mä ajattelin, että uusiokäytetään se. Pyysin heidän lupaansa saada käyttää julistekuvaa levyllä. Eikä se musta nyt niin huono kansi ole kuitenkaan. Marja Konttinen on tehnyt sitten ne tekstisivuissa olevat visuaaliset jutut. Hän on semmoinen luova ihminen Korjuksen Rockadillo-toimistossa. Hän valitsi ja ehdotti niitä kaikkia tekstityyppejä - tai niitä sain sitten valita hänen ehdotuksistaan. Hän näki paljon vaivaa, innostui omalta osaltaan siihen työhön. Kyllä mä olen ihan tyytyväinen siihen kanteen. Vaikka tietenkin jos se olisi ollut ihan omaehtoinen homma ja olisi ollut rahaa, niin mieluumminhan sitä teettää jonkun oikein taiteellisen maalaustyyppisen kannen. Ne on niin tiukalla nämä rahat, että mä en saanut mitään apurahaa Organ Fusion Bandin levyyn, paitsi Lusesin työskentelytuen, mutta se meni parin päivän studiosessioissa. Se oli ihan omakustanne suurimmaksi osaksi.
- En mä tiedä, onko tässä nyt esikuvia muuta kuin kokeellinen teatteri, mikä teki suuren vaikutuksen 60-luvulla, kun näin esimerkiksi Samuel Beckettin Leikin loppu -näytelmän Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Se oli valtava elämys. Ja se mitä on lukenut sitten jotain Franz Kafkan kirjoja. Tällaiset on jättänyt jälkensä tietenkin ihanteena, jos niitä voisi jollain tavalla toteuttaa myös tämmöisessä progemmassa kehikossa. Sitä on vaan huomannut, että jotain pitkää tekstiä ei voi oikein muulla lailla toteuttaa kuin vähän teatterinomaisemmin. Ei siitä pysty laulua puristamaan, ehkä. Ja kuitenkin siinä tekstissä on ollut sitten jotain semmoista ajankohtaista, mitä on halunnut tuoda esiin. Se ikään kuin täydentää sitä musiikillista ilmaisua.
Kuka on Tuomion humussa -kappaleessa tarinoiva Rauno Ruonala ja miten hän siihen päätyi?
- Rauno Ruonala soitti Raision puolella Pepe Le Moko -nimisessä uuden aallon bändissä rumpuja, ja lauloi ja teki biisejä. Häneen tutustuin. Hän muutti Helsingin seudulle, ja yksissä hengellisen veljeni häissä, missä mä olin soittamassa, hän oli semmoisessa pienessä teatterisketsissä mukana. Siitä sitten ajattelin, että hän voisi tulla ääneksi tähän tekstiin.
Myös soolokeikollasi on kuultu kirjoittamiasi tekstejä. Musiikilliset esikuvasi ovat varsin hyvin tiedossa, mutta ketkä ovat innoittaneet sinua sanataiteen puolella? Niin musiikkisanoittajista kuin puhtaasti kirjallisella puolella toimivista?
- No nämä nyt mainitut justiin: Franz Kafka, Samuel Beckett. Sitten ollaan täällä kotona luettu usein Tshehovin novelleja. Tshehovin näytelmät on suuri vaikuttaja myöskin ollut. Esimerkiksi Vanja-eno, Kolme sisarta ja Lokki. Tässä nyt joitakin mitä mä arvostan.
Fairyportin ja Beingin tekstit ovat - varsinkin suomeksi - minusta kiehtovia. Otteesi kielen sekä jopa merkkien käyttöön on jokseenkin tavanomaisuudesta poikkeava, siinä määrin, että olen luullut monia seikkoja silkoiksi painovirheiksi, mutta tarkemmalla luvulla ne osoittautuvatkin tarkoituksellisiksi. Haluaisitko - tämä ei ole yksiselitteistä - hieman kuvata suhdettasi kieleen ja sen muodostaviin osiin, sillä musiikillisen kunnianhimon lisäksi tekstinkäyttösi on huomiota ansaitsevaa.
- Kiitoksia tästä. Mutta ei niitä nyt oikein... silloin oli oma tämmöinen kokeellinen trendinsä, että halusi jotenkin kieltä laajentaa välimerkeillä leikittelyyn ja löytää jotakin sanojen taakse, tietä rivien väliin ja sanojen taakse, ja jättää luovia impulsseja ihmisille tämmöisillä. Pieniä sysäyksiä johonkin suuntaan, ettei ne olisi vaan ihan tavanomaista tekstiä. Että niissä olisi jotain semmoista luovaa potentiaalia. Se oli se tarkoitus. Kyllä mä olen niitä avoin jossain määrin käyttämään vieläkin, muttei nyt ihan niin paljoa ehkä kuin silloin. Kuitenkin on nykyään semmoinen kritiikki, että jos on jotain tärkeätä sanottavaa, niin ei siinä tarvitse konstailla ja pelleillä.
- Isn't it quite obvious, since our records were not distributed internationally at that time? Ian MacDonald of the New Musical Express wrote an extremely praising review about Being, but that's all the international response we got. It didn't have any effect on a practical level that there was one appreciative critic in England. It didn't have effect on our record sales. As far as I know, people abroad didn't order our records from here that much. Neither did the extended version of Tombstone Valentine find big audiences in the States, although it was released there on the Verve label thanks to Kim Fowley. It was only after Nuclear Nightclub that Wigwam gained some prog-rock cult following internationally. Before that it was Finland and maybe the other Scandinavian countries where we were, because here we played gigs. I don't even know how much they sold our records in Scandinavia.
Koska en itse ollut seitkytlukua todistamassa (olen syntynyt 80-luvun loppupuolella), kerro, oliko itsellesi suurikin yllätys kun Wigwamista tuli niinkin suosittu, mikä ei siis kaiketi ollut esim. Being-levyn tarkoitus (pikemminkin päin vastoin)?
- Kyllä me haluttiin aina, että musiikki otettaisiin vastaan ja löytyisi yleisö, joka ikään kuin ylläpitää yhtyettä, että riittävästi levyjä myytäisiin, että levy-yhtiö saisi sieltä rahansa pois ja haluaa kustantaa meidän seuraavan levyn. Eihän meillä mitään semmoista anarkistista tarkoitushakuisuutta ollut, että mitä vähemmän yleisöä sen parempi. Kyllä taiteilijat toivoo, että heidän musiikillaan olisi suuri vastaanotto, että löytyy ihmisiä jotka arvostaa sitä. Kuitenkaan tinkimättä bändin omasta omaehtoisuudesta. Ehkä se on aina yllätys sitten, kun me oltiin niin marginaalissa kuitenkin, että hyvä kun levyt myi vähän yli tuhat kappaletta silloin mun aikana. Ja sitten Nuclear Nightclubista tuli aika hyvä myyntimenestys, ja alkoi olla jotain toiveita, että bändi toimii laajemmin kansainvälisesti ja noin. Se oli positiivinen yllätys tietysti.
Kenen idea aikoinaan oli ottaa keikkaohjelmistoon The Bandin musaa, vai oliko se koko bändin yhteinen päätös?
- Kyllä varmaan. Kyllä se oli aika yksimielinen innoituksen lähde. Se ensimmäinen työvaihe, kun mä liityin bändiin, oli tosi ihanteellinen tila. Huldénin perheellä oli vuokrattuna kartano yhden järven rannalta Espoosta, siellä sitten kuunneltiin matskua, että mitä bändille otettaisiin. Kuunneltiin Procol Harumin levyjä ja Beatlesiä ja The Bandin kahta levyä. Jotenkin vaan niitä Bandin biisejä tuli enemmän, niistä kaikki tykkäsi.
Miten The Moon Struck One tuli settiin, koska sehän ei ole The Bandin ihan tunnetuimpia kappaleita?
- En ole ihan varma, oliko se minä vai Jim, joka sen ehdotti. Silloin oli varsinainen suurin Band-matsku jo tavallaan liukunut pois. Se tuli semmoisena vielä progempana biisinä. Siinä on niin hienot sointumodulaatiot ja hieno melodia, että se tuli tavallaan Band-musan viimeisenä vaiheena, uutena tulemisena. Silloin me ei enää soitettu moniakaan Bandin biisejä, kun tämä tuli ohjelmistoon vähän niin kuin jälkikäteen.
Mikä oli Being-levyn kansissa kaulassasi nähdyn korun syvempi symbolinen merkitys vai oliko se ihan vaan kaunis esine?
- Ihan vaan kaunis esine. Se oli vissiin joku semmoinen norsuaiheinen kuparinen kaulakoru, jossa oli kaksi norsunpäätä. En muista mistä ostin, mutta tykkäsin vaan että ihan kiva. Ei siinä mitään symbolista merkitystä ollut.
Voitko vielä ajatella soittavasi vanhoja Wigwam-aikaisia kappaleitasi, jotka monen kuulijan korvissa ovat klassikkoja?
- Siinä on se ongelma, että kun esimerkiksi Beingin kappaleet oli studiotaidetta, levymatskua, jossa tehtiin arrit sillä lailla, että ne toteutetaan studiossa, niin mä en pystyisi niitä toteuttamaan, yhtäaikaa soittamaan pianoarreja ja laulamaan vaikeita koukeroita. Se on ihan mahdottomuus toteuttaa niitä livenä. Siinä pitäisi delegoida soittovastuuta sitten jollekin muulle kiipparimiehelle. Kuitenkin ne oli sen verran monimutkaisia juttuja ja suuritöisiä, niin mieluummin käytän ajan uusien tekemiseen kuin niiden vanhojen. Kun ei niitä silloinkaan esitetty livenä, niin ei ne ole sillä tavalla oikein mahdollisia.
Tähän selitteenä sellainen pointti, että olen ymmärtänyt Jukan ajattelevan noista vanhoista biiseistä, että ne eivät ole taiteellisesti niin vahvoja kuin uudet syvemmin kypsyneet kappaleet. Kuulijat ajattelevat ehkä asiaa eri tavoin, eivät ainoastaan taiteellisen kypsyyden kannalta vaan myös tunteen tasolla. Juuri tällaista musiikin ja tunteen tasolla tapahtuvaa kohtaamista monet vielä odottavatkin.
- Kyllä Beingillä esimerkiksi on musta ihan hyviä sävellyksiä ne mun sävellykset siinä. Siinä on jo aika kypsä ote. Fairyportissa on vähän vielä hapuilua, höntyilyä. Se on lämmittävää, jos ihmiset niitä vielä jaksaa kuunnella ja tykkää, että niissä on jotain. Mutta mulle ne ei nyt enää merkitse niin paljoa, että mä katsoisin, että pitäisi uhrautua ja ruveta suureen työhön ja ruveta niitä ennallistamaan, tai tekemään jotain uusia sovituksia. Mulla on niin rajoitetusti aikaa musiikin tekemiseen, kun on siivoushomma ja kaikki hengelliset työt, niin mieluummin yritän tehdä uutta. Kun uutta matskua on niin paljon, niin mieluummin sitten on se sovitustyö niiden tarpeen mukaan, mihin muotoon ja mihin bändiin ja mihin niitä sitten käytetään. Siinä on riittävästi vielä työtä koko ajan.
Nähdäänkö sinua jatkossakin Wigwamin keikoilla?
- Taas viimeksi oli hienoja hetkiä yhdessä. Erosimme sillä ajatuksella, että joskus taas järjestetään esimerkiksi joku cover-ilta, missä Wigwam soittaa muiden bändien matskua. Omia vanhoja suosikkejaan. Beatlesiä tai Procol Harumia, The Bandia, Dylania, jotain tällaisia. Voisi olla yhdistävä tekijä joskus tehdä joku konsertti.
Koska Jim Pembroke, Jukka Gustavson ja Pekka Pohjola esiintyvät yhdessä? Olen varma, että monet haluaisivat kuulla nimenomaan tuota alkuaikojen tuotantoa myös livenä.
- Epätodennäköistä on. Pekka ei ainakaan ole kovin kiinnostunut. Enkä minä ole kiinnostunut näkemään suurta vaivaa niiden vanhojen vaikeampien biisien harjoittelemiseen. Ei innosta ollenkaan, että täällä kelaisi kotona niitä vanhoja vaikeita riffejä, jotka ei nyt enää sillä lailla merkitse mitään. Niitä on levylle tehty, ja voi kuunnella levyiltä. Ne on sitä aikaa, ja nyt yritetään tehdä uusia vaikeita riffejä. Kuluttaa aika ja voimavarat mieluummin uuden tekemiseen. Jim nyt varmaan saattaisi olla kiinnostunut. Tuossa kun oltiin silloin Semifinalin keikoilla, niin se ainakin ehdotti, että tehtäisiin joskus... treenattaisiin niitä Fairyportia ja Losing Holdia ja tuollaista. Mutta en mä oikein ole innostunut.
Onko mahdollista että liittyisit Wigwamiin taas ihan pysyvästi?
- No eipä semmoinen nyt ole mitenkään tarpeen, kun siellä on hyvä kiipparimaestro Kotilainen, saundimaestro, joka ymmärtää paljon paremmin bändiä hyödyttävät saundimaailmat, mitä noilla keyboardeilla voi tehdä. Mun mielestä hän on paljon edullisempi bändille kuin minä. Eikä tämmöistä tarjousta ole esitettykään. Sikäli sen voisin ymmärtää, että bändille voisi olla hyötyä toisesta laulajasta, että siitä tulisi vähän vaihtelua ja taiteellista vuorovaikutusta. Se voisi olla tietysti ihan hyvä funktio, mutta ei... kyllä me ollaan siinä hengessä konserttilavalla tavattu toisemme, että mä teen omaa musaa ja ne tekee omaa musaa, ja sitten voidaan tehdä tämmöisiä yhteisiä juhlakeikkoja aina silloin tällöin. Joko vanhaa nostalgiaa tai sitten... eihän se ole poissuljettua, että tehtäisiin jotain uuttakin matskua, mutta vaan sillä lailla projektiluontoisesti.