Ihmisiä alkoi virrata sisään konserttipaikalle Tavastialle iltayhdeksän aikaan. Yleisöä ei vielä päästetty salin puolelle. Sieltä kuului soundcheck, instrumentteja viriteltiin.

Souncheckiä oli tekemässä muita kuin Wigujäsenistöön kuuluvia muusikoita. Bassoa, lyhyitä kitarasooloja kuultiin. Trumpettia kokeiltiin pitkään. Mitään ei jätetty sattuman varaan, sillä edessä oli legendaarisen Wigwamin konsertti, joka tulisi kestämään yli kolme tuntia. Paikalle oli lupautunut Wigujen entisiä jäseniä sekä Wigwamin levyillä soittaneita muusikoita, moni heistä legendoja jo 70-luvulla. Luvassa oli läpileikkaus koko yhtyeen uraan. Legendaarisen Wigwamin konsertista tulisi legendaarinen!

Joskus puoli kymmenen aikaan soundcheck alkoi kuulua lujaa, ja heti huomasi, että itse Wigwam oli kavunnut lavalle. Kuultiin Eddie And The Boys, testimielessä Wigut sen soitti. Sen jälkeen hetken hiljaisuus. Salin ovet avautuivat klo 21.40, ja yleisö pääsi sisään saliin ja yläkatsomoon. Sisällä oli jo jonkin verran ihmisiä. Lehdistön edustajia tai kutsuvierasyleisöä.

Odottelua, ja hieman kymmenen jälkeen lavalle asettui omille paikoilleen Wigwamin peruskokoonpano: Jim Pembroke, Rekku Rechardt, Esa Kotilainen, Måsse Groundstroem ja Kepa Kettunen. Yleisö antoi raikuvat aplodit ja asiaankuuluvat kannustushuudot. Kaikki oli valmiina ja tekniikka testattu illan näytöstä varten.

Kepa antoi rytmin lyömällä rumpupalikoita yhteen pari tahtia, ja Heaven In A Modern World pyöräytti kavalkadin käyntiin. Biisi eteni perustyylillä samaan tapaan kuin on totuttu kuulemaan nyt juhlakiertueella ja viime vuoden keikoilla. Sovitus noudatti samaa kaavaa kuin levyllä. Seuraavana Bitesize ja Remains To Be Seen niin ikään tutulla tatsilla. Answer To Life edusti Blues Section -aikakautta. Tämä Pembroken hieno 60-lukuhenkinen ja 60-luvulla sävelletty biisi soitettiin noudattaen alkuperäistä Blues Section -albumin tyyliä.

Sitten lavalle nousivat Nikke Nikamo kitaraan, Mats Huldén bassoon ja Jan Noponen rumpuihin. Yleisö kunnioitti heitä runsailla aplodeilla. Esa ja Måsse poistuivat sivuun. Oli tulossa 60-luvun musaa, jossa syntikoita ei käytetty. Lavalla oli nyt kaksi rumpalia, Kepa ja Jan, joilla kummallakin isot rumpusetit edessään. Kepalla vielä settiä koristamassa kattila, joka toimi soittimena! Alkoi Must Be The Devil, Wigwamin sinkkulohkaisu vuodelta -69. Kitarassa ja bassossa alkuperäiset jäsenet!

Seuraavaksi Jim kuulutti lavalle Jukka Gustavsonin, joka sai raikuvat taputukset. Jukka tervehti yleisöä, ja niin alkoi Wes Montgomeryn instrumentaalibiisi In And Out, tuttu kappale Wigujen kiertueohjelmistosta 70-luvulta. Jukka soitti hienoja Hammond-piruetteja ja yleisö antoi suuret aplodit. Jan Noponen tuli jälleen lavalle. Spiritin biisi Fresh Garbage rullasi käyntiin ja rokkasikin hienosti 70-luvun Hammond-soundeilla by Jukka Gustavson. Rumpalit löivät tahtia upeaa yhteistyötä tehden. Kepa soitti tasaisen varmaan tyyliin. Jan Noponen löi välillä teräviä iskuja irti rumpupatteristostaan.

Biisi loppui, ja Jukka kuulutti kutakuinkin seuraavaa: "Seuraavaksi tuleva kappale ei sovi tyyliltään kokonaisuuteen, eikä yllä sävellykseltään samaan nerokkuuteen kuin Jimin ja Rekun tekemät biisit, vaan on ajankuva kuvaten 16-vuotiaan elämäntuskaa." Mutta loistavastihan Luulosairas sopi kokonaisuuteen, ja tätä helmeä yleisö odottikin! Ikiklassikossa oli päärooli Jukalla ja Nikellä niin kuin levylläkin. Yleisö odotti innostuneena Niken sooloa kohahtaen juuri sitä ennen. Ei tullut soolo yhtä raivokkaasti kuin levyllä, mutta hienosti kuitenkin. Gutsi taikoi taas upeita soundeja uruistaan. Matsin bassottelua oli ilo kuunnella. Yleisö kiitti asiaan kuuluvaan tapaan hurjasti taputtaen.

The Bandin The Weight seuraavana. Tuttu keikkabiisi 60- ja 70-luvulta. Gutsi lauloi väliosuuden jännän kimeällä äänellä. Sointi oli kuin suoraan 70-luvulta Jimin ja Gutsin laulaessa yhtä aikaa erinomaisesti. Nikke Nikamon osuus loppui tähän. Sitten hieno biisi levyltä Hard N'Horny, Henry's Highway Code, jonka Jimppa tulkitsi intensiivisesti ja tyylillä. Grass For Blades sisälsi hienoa tunnelmaa ja yllättävää instrumentaalityöskentelyä. Nimittäin Otto Donner soitti kivoja Miles Davis -tyyppisiä soundeja trumpetillaan. Tunnelma oli nostalgisen hieno. Gutsi loisti taas kuten koko ajan.

Friend From The Fields sujui hyvin Jimin ja Gutsin laulaessa kauniisti. The Moon Struck One, The Bandin originaali seuraavaksi. Tuttu kappale Wigujen levyltä Live Music From The Twilight Zone. Hieno tarina Jukan laulaessa ja soittaessa uskomattoman upean pitkän soolon. Otto Donner koristeli hienosti kappaletta. Kepa soitti niin tasaisesti ja hyvin kuin vain osaa. Tähän biisiin loppui Gutsin osuus ja hän sai valtaisat aplodit. Poistuessaan lavalta hän halasi Rekkua ja Jimiä onnistuneen ja muistorikkaan osuuden jälkeen. Bändin piti jatkaa seuraavaan biisiin, mutta yleisö alkoi kannustaa Jukkaa lavalle kuuluvasti kannustaen ja hurjasti taputtaen. Gutsi oli nähtävä vielä kerran Wigu-rivistössä. Edellisestä kerrasta oli sentään yli 25 vuotta! Ja niinhän Gutsi tulikin vielä kerran kiittämään yleisöä.

Valtaisien aplodien jälkeen lavalle eturiviin marssivat Pedro Hietanen ja Esa Kotilainen kummallakin haitari sylissään. Nuclear Nightclub käynnistyi ja eteni kahden kurtun voimalla. Jim lauloi ja Rekku, Måsse ja Kepa soittivat mukana. Seuraavaksi Esa meni koskettimien ääreen Pedron jäädessä soittamaan haitaria lavan eteen. Pedro And The Boys soittivat Eddie And The Boysin. (Tiistaina biisin aikana oli saanut seurata Ronnie Österbergin rumpalointia videotykillä bändin taustakankaalle heijastettuna. Keskiviikon konsertista tuo osio puuttui.) Sitten tummasävyinen Cheap Evening Return sovituksellisesti samaan tyyliin kuin Dark Albumilla. Esa oli poistunut lavalta ja Pedro siirtynyt Hammondien taakse.

Seuraavaksi lavalle asteli Mikko Rintanen soittamaan koskettimia. Freddie Are You Ready alkoi Noposen ollessa nyt yksin rummuissa. Rekku soitti mainiosti ja yleisö palkitsi raikuvilla taputuksilla biisin jälkeen. Yleisö lauloi tässä biisissä välillä kuuluvasti mukana. Tunnelma oli korkealla.

Mikko Rintanen koskettimissa ja Jan Noponen rummuissa jatkettiin aikamatkalla Wigwamin ensimmäiseen comebackiin ja biisiin Talking Brought Me Here. Mikko soitti upeasti samaan sävyyn kuin Light Ages -levyllä. Samalla kokoonpanolla seuraavaksi Absalom. Sitten Tombstone Valentine sekä No New Games To Play, jonka jälkeen Jim esitteli bändin jäsenet.

Loppusuora edessä, kuten Jim kuulutti. Tämän osuuden aloitti yleisön suursuosikki Do Or Die. Rekku ja Esa loistivat ja Esa sooloili taas taidokkaasti. Sitten Rekun säveltämä ja Jimin sanoittama Colossus, upea pala levyltä The Lucky Golden Stripes And Starpose. Ja seuraavaksi tiukasti rokkaava Bertha Come Back Jimin soololevyltä. Bändi soitti tiukasti, Måssen basso oli mainio ja Jim revitti laulua tosi hyvin. Bändi hyvästeli kiittäen ja poistui hetkeksi yleisön taputtaessa kovaa. Oli encoren aika.

Lavalle tuli nyt isompi joukko kerralla: Jim Pembroke, Rekku Rechardt, Esa Kotilainen, Måns Groundstroem, Kepa Kettunen, Jukka Tolonen, Pedro Hietanen, Jan Noponen ja Otto Donner. Jukka Gustavson ja Nikke Nikamo olivat mahdollisesti jo lähteneet pois konserttipaikalta. Ainakaan heitä ei nyt näkynyt lavalla. Mats Huldén tuli lopussa kumartamaan muiden kanssa. Lavalla alkoi jammailu ja hauskanpito vähän rennommissa merkeissä. Ensin Do The Pigworm ja sitten Pig Storm, jonka aikana Jim kävi hakemassa jostain lavan sivuosasta tupakan ja tamburiinin. Tanssahdellen Jim soitti ja lauloi välillä mikkiin: "Pigworm!" ja "Yeah!". Biisit olivat jamipitoisia ja lavalla hyvä meininki, legendat soittivat sooloja vuorotellen. Saliin välittyi hauska fiilis, nyt irroiteltiin kunnolla! Ryhmä jatkoi jammailemista ja kohta oli viimeisten tahtien aika.

Soittajat kiittivät kumarrellen ja taputtaen sekä yleisöä moikkaillen ja sitten poistuivat lavalta. Yleisö jatkoi taputtamista eikä poistunut mihinkään. Legendat palasivat vielä kerran riviin näyttämölle ja ottivat toisiaan hartioista kiinni ja kumarsivat syvään yleisölle.

Legendaarinen konsertti oli ohi. Kaikki soittivat hyvin ja tunnelma oli erinomainen niin soittajilla kuin katsomonkin puolella. Konsertti oli kaikkinensa hyvin suunniteltu. Oli selvästi pohdittu, kuka on minkäkin biisin aikana soittamassa. Syntyi eheä kuva Wigwamin tähänastisesta urasta. Ja kaikilla oli hauskaa. Soittajilla ja yleisöllä.